niin se viikko hurahti. uusi elämä aloitettu, tottakai, ainakin pienesti. pyöräiltyjä kilometrejä kertyi viime viikolle n 8+24, eli n 32km. jeje. keikkoja tuli koettua kaksi, toinen loistava ja toinen surkea. green day osoitti mahtavuutensa tiistaina, ja antti tuisku perjantaina. kaverin valmistujaiset veivät minut ulos myös lauantaina, joten alkoholin suhteen muutosta ei ole tapahtunut. viime viikon puolella kävin kerran lenkillä ja kerran syvävenyttelyssä, + nuo kilometrit pyörällä, joten liikunnallakaan ei ole juhlittu.. viimeiset kaksi päivää ovat olleet rinnan suhteen kivuttomat, joten tänään uskaltauduin jo pyörällä pilatekseen.

nyt alkaakin sitten ahkerat kaksi viikkoa, tällä viikolla 6 ja ensi viikolla 5 työpäivää, plus yhdet synttärit ja yksi juhannus! kyllä sen kestää, juhannuksen jälkeen alkaa sentään ensimmäinen oikea kotona vietettävä kesälomani sitten ala-asteen.

 Nonniin täällä ollaan. Tiedä sitten kuinka kauan.. Aloitan tämän blogin kirjoittelemalla vähän taustojani. Olen siis tosiaan (lähes) 22-vuotias tyttölapsi Etelä-Suomesta, kissojeni kanssa asun kaksiossa. Kissani ovat siis Iina ja Hector, reilun vuoden ikäisiä molemmat. Menoa ja meininkiä siis riittää! Lisäksi omistan kaksi Shetlanninponia, Alman ja Mökön, jotka viettelevät ponin elämäänsä tätini tallilla vajaan kymmenen kilometrin päässä. 

Viimeiset puolitoista vuotta elämästäni ovat olleet melkolailla rankat. Ensin toissatalvena isoäitini ja serkkuni joutuivat kolariin, jossa isoäitini kuoli. Mummoni oli minulle kuin äiti, näimme usean kerran viikossa ja puhuimme kaikesta. Syksymmällä lähti äitini. Olimme etäisiä, hän oli alkoholisti. Vuonna 2006 saimme hänet kuiville, mutta viime vuonna hän ratkesi taas. Kuivalla kaudellaan lähennyimme hieman, kävimme Ruotsissa ja Pariisissakin yhdessä. Onneksi. Viimeiseen puoleen vuoteen emme nähneet ollenkaan. Äitini kuolema oli kuitenkin eräänlainen helpotus, en uskaltanut vastata vieraisiin numeroihin, saati äitini numeroon. Joko se oli poliisista tai sairaalasta, tai sitten äiti soitteli humalapäissään. Pieni onni kuitenkin, pääsin tammikuussa kouluun. Ajattelinkin että nyt alkaa taas elämä rullata, mutta helmikuussa sairastuin Tietzen oireyhtymään, jonka seurauksena viimeisen puolen vuoden liikkumiseni ovat jääneet aika minimiin. Tietzen oireyhtymähän on siis rintakipua, joka tulee kylkirustoista. Tulehdus uusi muutama viikko sitten, ja nyt minulla on yksi kipulääke kuurista enää jäljellä.

Anyway, liikkumattomuudestani on tietysti kertynyt lisäkiloja. Olin pitkään melko tyytyväinen kroppaani, en mikään laiheliini ole ollut koskaan, mutta kiinteä kuitenkin. Enää en voi sanoa samaa. Nyt haluankin päästä ylimääräisestä eroon. Vaa'alla ei ole minulle merkitystä, mutta kävinpä nyt kuitenkin, se näytti 57,1 kiloa, mikä on viisi kiloa enemmän kuin helmikuussa. Senttejä en ole ennen mitannut, farkut ovat riittäneet, mutta nyt oli vyötäröllä 83. Eli ainakin viisi senttiä pitäisi hävittää! Ja ehkä haluatte myös tietää, että olen 154cm lyhyt, en polta, mutta käytän alkoholia muutamia kertoja kuussa humalahakuisesti.

Rakastan ystäviäni, joita minulle onkin kertynyt ihan mukavasti. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kyllästyä, on tunne että pitäisi löytää jotain uutta. Samanlainen fiilis oli hetken verran viime talvena, mutta se helpotti uusien koulukavereiden myötä. Pian kuitenkin huomasin, ettei minulla ole mitään yhteistä yhdenkään luokkakaverini kanssa, ja aika pian palasin takaisin omieni luokse. Asuinpaikkakuntani myös ahdistaa minua aika ajoin. Pieni paikkakunta, pienet piirit, kaikki tuntee kaikki, kaikki on ollut kaikkien kanssa. Suurinpiirtein ainakin.

Tässäpä alkuun! Lisää minusta saat kyllä tietää varmasti piankin! Toivottavasti löydän kohtalotovereita joiden kanssa jakaa matkaani oikeaan aikuisuuteen!